Näkökulma: Tästäkin noustaan – Suomi on traumasta toipumisen mestari
Janne PalomäkiHelmarien EM-unelma meni murskaksi lisäajan lopulla, kirjoittaa Janne Palomäki Genevestä. Tänään klo 0:11 (päivitetty klo 0:51)
Kemi oli lähellä nousta Suomen futispääkaupunki.
Ja Natalia Kuikka oli matkalla tasavallan presidentiksi.
Tätä ottelua mainostettiin jo ennakkoon yhtenä modernin jalkapallohistoriamme tärkeimpänä.
Sellaiseksi se myös olisi muodostunut, jos Helmarit olisi vain pystynyt pitämään kiinni johtoasemastaan.
Se, olisiko Suomi ansainnut Genevessä voittoa, on täysin eri asia. Helmarit nimittäin pelasi turnauksen heikoimman ottelunsa juuri tärkeimmässä paikassa.
Historiallinen tästä ottelusta varmasti tuleekin. Sellainen myös kuuluisa Unkari-tasapeli sateisella Olympiastadionilla 1997.
Jotkut meistä ei ole toipunut siitä koskaan.
Pettymyksen kerrannaisvaikutuksia pitää tutkia akateemisesti joskus vuosien päästä.
Trauma viiltää syvältä.
Ilta-aurinko lämmitti ottelun alussa vain pientä osaa Stade de Genèven katsojista. Tuskin hekään olisivat kaivanneet enää yhtään lisälämmitystä, koska juhlatunnelma oli viritetty äärimmilleen jo reilusti ennen avauspotkua.
Piskuiset ”Suomi”-huudot kuuluivat kiitettävän selvästi äänialivoimasta huolimatta.
Tunne näkyi kentällä välittömästi. Katariina Kosola taisteli pallosta konttasillaankin, ja Emma Koivisto blokkasi upeasti Noelle Martizin vedon.
Sveitsi ei todellakaan lähtenyt hakemaan tasapeliä. Ajoittain näytti jopa, että juuri punapaitainen kotijoukkue olisi etsimässä pakkovoittoa.
Päävalmentaja Marko Saloranta vannoi ennen Islanti-peliä, ettei tällaista turnausta voi vetää läpi kokonaan samalla avauskokoonpanolla.
Lopulta vaihdot jäivät kuitenkin minimiin.
On mahdoton sanoa, puhuiko Saloranta palturia vai muuttuiko hänen käsityksensä pelaajien käyttökelpoisuudesta turnauksen edetessä.
Geneven lämpimässä illassa Helmarit ei kuitenkaan jaksanut prässätä samalla tavalla kuin Norja-ottelussa tai painia kuin islantilaisten kanssa.
Pienten marginaalien peleissä on oikeastaan ihme, etteivät Olga Ahtinen, Vilma Koivisto ja Emmi Siren saaneet enempää peliaikaa.
Saloranta tietää, mitä joukkueeltaan haluaa. Varmasti hän nytkin ajatteli vain maalintekoa.
Silti joukkueen muotoa ei muutettu lainkaan, kun Sanni Franssi ja Ahtinen tulivat kentälle vajaan tunnin kohdalla.
Päävalmentaja liikutti pelinappuloitaan ensimmäisen kerran vasta reilun 70 minuutin jälkeen, jollain hän lähetti kentälle Jutta Rantalan ja Nea Lehtolan.
Sattumaa tai, kentällä alkoi tapahtua, kun Linda Sällström lähti vaihtoon. Salorannan vahva luotto kapteeniin aiheutti ihmettelyä jo turnauksen alussa.
Varmaa on vain se, ettei Sällström pelaa enää, kun Suomi seuraavan kerran esiintyy EM-nurmella.
Niin se Kemi.
Fifa-hommissa nykyään viihtyvä Hannu Tihinen viestitti Iltalehdelle, että hän on nauttimassa lomapäivistä kotiseudullaan eikä siksi pysty tapaamaan.
Tihinen onkin kotoisin Keminmaalta.
Natalia Kuikka on puolestaan syntyperäinen kemiläinen.
Hänen nostamisensa kärkeen oli kieltämättä neronleimaus Salorannalta. Juuri Kuikka syötti pallon Sanni Franssille, joka hautoi sitä niin ovelasti, että Emma Koivisto oli karata maalipaikkaan.
Jalat alta, ja pallo pilkulle.
Voi pojat (tai siis tytöt ja naiset myös), kun se tuntui hyvältä. Tuskin kukaan muu olisi laittanut palloa niin tyynesti keskeltä sisään kuin alppilehmän hermoilla varustettu Kuikka.
Sisäterällä liruttamalla.
Valitettavasti johto ei vain kestänyt loppuun asti.
Riola Xhemaili juoksi varmaan vähän vahingossakin 1–1-tasoituksen verkkoon lisäajan toisella minuutilla.
Se oli se sama hetki kuin Olympiastadionilla 28 vuotta sitten.
Suomi nousee tästä varmasti.
Kiitos, Helmarit. Upea turnaus jatkuu nyt ilman teitä, mutta voitte palata Suomeen pää pystyssä.
